Alla itsenäisyyspäivän puhe, jonka puheenjohtaja Sonja Miettinen piti Kuopion torilla KYY:n itsenäisyyspäivän soihtukulkueen päätteeksi.

Hyvät kuulijat,

Itsenäisyyspäivä on minulle hyvin läheinen juhlapäivä, ja siihen on aina liittynyt tarkkoja perinteitä. Itsenäisyyspäivä oli niitä päiviä, kun isä lähti aamulla töihin ennen kuin kukaan muu oli herännyt, ja tuli kotiin, kun me muut jo nukuimme. Partiolaisten adventtikalenterista aukesi aina Suomen lipun kuva, niin tänäkin aamuna. Iltapäivällä osallistuimme partiolippukuntani soihtukulkueeseen, minä kulkueessa ja muut yleisössä. Pian olikin jo ilta, jota vietettiin linnan juhlien ja yhdessäolon merkeissä.

Uskoisin, että monen suomalaisperheen itsenäisyyspäivä on hyvin samankaltainen. Itsenäisyys on nykyään niin selvä asia, että monesti unohtuu, mitä sen eteen on jouduttu tekemään. Itsenäisyydestä on maksettu raskas hinta: kymmeniä tuhansia ihmishenkiä, isoja maa-alueita ja kalliita sotakorvauksia. Uhraus kuitenkin kannatti tehdä. Vaikeiden sotien jälkeen Suomi säilytti itsenäisyytensä. Me kaikki olemme saaneet syntyä ja kasvaa vapaassa maassa.

70 vuotta sitten itsenäisyyspäivää vietettiin hyvin erilaisissa tunnelmissa. Talvisota oli juuri alkanut. Juhla oli siitä päivästä kaukana, kun miehet taistelivat henkensä kaupalla isänmaan puolesta. Itsenäisyyspäivä saattoi antaa entistä enemmän taistelutahtoa sotaan, mutta juhlamielellä kukaan ei varmasti ollut.

Talvisodasta selvittiin suomalaisella sisulla ja hyvällä yhteishengellä. Suomalaisten horjumaton puolustustahto takasi rauhan varsin nopeasti, mutta epävarmuus jäi. Ei mennyt pitkään, kun Neuvostoliitto hyökkäsi taas. Seuraavaa sotaa taisteltiin vuosia.

Me emme koskaan voi käsittää tuon ajan julmuutta, vaikka kuinka yrittäisimme. Minun, pullamössösukupolven edustajan, käsitykseni sodasta rajoittuu tarinoihin, kirjoihin ja elokuviin, koulun historian tunteihin ja museovierailuihin. Minulle sota on kranaatinsirpaleita papan ihon alla, Lotta Svärd –astioita isotädin vitriinikaapissa ja venäläisten lentokonebunkkereita kummisedän takapihan metsissä. Sota on ukin muistelmia siitä, kuinka hevonen kuoli hänen silmiensä edessä hänen ajettuaan hevosvaunuilla miinaan ja mummon joka jouluinen alakulo, hänen muistellessaan erästä lapsuutensa joulua, jolloin sotilaat kiersivät ovelta ovelle, käskien heitä jättämään kotinsa ja lähtemään evakkoon jo kolmatta kertaa hänen elämänsä aikana. On vaikeaa ymmärtää, että joku on joutunut elämään tuollaista kauheutta, kun oma elämä on ollut niin helppoa.

Sotien kantavana voimana oli tuore Sillanpään marssilaulu. Se antoi miehille ennennäkemätöntä taisteluhenkeä ja loi uskoa kotirintamalla odottaville. ”Niin kauan teillä on suojattu lies, kun on pystyssä ykskin mies!”. Tämä lupaus piti. Näitä arvostettuja miehiä on pystyssä vielä 60 000, mutta nykyään heitä kutsutaan sotaveteraaneiksi. He eivät enää ole miehiä, he ovat sankareita. Heille saamme olla kiitollisia siitä kaikesta, mitä meillä nyt on. Itsenäisyys antaa mahdollisuuden turvalliseen ja oikeudenmukaiseen elämään joka päivä. Se ei ole pelkkä juhla, jota vietetään kerran vuodessa. Vaikka emme voi ymmärtää, emme myöskään saa unohtaa.